Mä en ymmärrä miten saat mussa aikaan tän kaiken. Ne bändit, ne kappaleet, ne sanat jotka ennen täytti mun päivät, illat ja mielen. Sä olet tuhonnut ne multa. Kuulen sanankin joka muistuttaa mua susta, ja mun tekee mieli romahtaa. En kestä sitä että tiedän liikaa ja silti elän jatkuvassa epätietoisuudessa sua kohtaan. Musta ei oo siihen mitä sä luulet mun haluavan, enkä haluaisikaan että musta on. Mä en voi enää ehkä ikinä katsoa merelle ilman että luulen sun olevan siinä. Haluan vaan kaiken takaisin siihen, miten se oli kauan sitten. Ehkä jopa siihen kun en edes tuntenut sua. Tiedän sun lukevan tämän, vaikket luultavasti ymmärräkkään että kyse on susta, et varmaan uskoisi mun ajatuksia edes todeksi jos tietäisit. Ja se on varmaan ihan hyvä. En kestä ajatusta menettämisestä, oot mulle tärkee, ehkä edelleenki vähän liian tärkeä. Haluan vaan tän olon, nää liian epämääräiset sanat ja ajatukset pois mun sisältä, kai mä toivon tän jotenkin lohduttavan ja antavan mulle voimaa viimeinkin sanoa sulle ne asiat mitä mun pään sisällä on jo liian kauan liikkunut. Kaipaan liian usein sun lähelle, ja silti samaan aikaan haluan niin kauas kuin vain koskaan voisin päästä. Eikä tässä oo kyse rakkaudesta, eikä vihasta. En enää tiedä mistä, ehkä se ei koskaan ollut kumpaakaan. Tunne on valhetta, pitäis oppia ajattelemaan järjellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti