Sä katsot silmiin ja valehtelet

Oon ollut kirjottamassa kiusauspostausta nyt jo pienen ikuisuuden, ja silti se jää joka kerta pyörimään tonne luonnoksiin. Aattelin kirjottaa tän nyt alusta asti ja sillä fiiliksellä mikä mulla nyt pyörii päässä. Kerrankin saatan puhuu asiaa, miten sen sit haluaa ottaa.

''No hei se oli läppää älä ny vittu suutu''

''Ei sitä haittaa jos me huudetaa, ei kukaan nyt niin heikko oo et tollasesta loukkaantuis''

Mä tunnen niin paljon ihmisiä, joita on kiusattu edes osan aikaa elämästään. Toisia aina, toisia ehkä vuoden sieltä tai täältä. Sillä ajalla ei oo niin merkitystä, se satuttaa _aina_ ihan vitusti. Ja voisin vannoa että jokainen kiusattu, joka sanoo ettei oo ottanut niitä sanoja, tönimisiä ja juoruja itteensä, valehtelee edes vähän. Jokainen toki kokee sen eri tavalla, ja toisilla itsetunto on korkeempi ja sietokyky parempi. Mut silti, se tuhoo ihmisen sisältä. Luultavasti paljon pahemmin kun ykskään sitä tekevä vois kuvitellakkaan.

Jos kiusaamiseen saa apua, se ei ehkä pilaa sulta koko elämää. Se saattaa loppua ajoissa ja asiat saattaa mennä vielä oikein päin, ehkä joku päivä kyseiselle ihmiselle vielä kehittyy terve itsetunto. Entäs sitten kun sitä kiusausta kestää vuosia? Tai se on niin pahaa, että oikeesti tuntuu siltä että on täysin turha? Päivästä toiseen, aina lisää sitä samaa paskaa. Toisille se on hauskaa, juttu mitä heitetään koulussa ja pitäydytään erossa siitä jokapäiväsestä pänttäämisestä, kun eihän sielä koulussa voi muuten ees olla jos ei vähän kehitä hauskaa muitten kustannuksella. Ne ihmiset, joille huudellaan, syrjitään ja pahimmassa tapauksessa oikeesti fyysisesti lähestytään, ne tekis mitä vaan että se loppuis. Mitä vaan, että vois oikeesti käydä koulua rauhassa. Mitä vaan, ettei niiden tulevaisuus olis pilalla, ettei niiden henkinen psyyke olis pilalla. Ihminen, joka on kestäny sitä samaa paskaa jo vuosia, kuullut joka päivä siitä ettei riitä tai että ei näytä siltä miltä pitäis, kärsii siitä vielä vuosien päästä. Tiedän liian monta esimerkkiä tästä. Niitä ihmisiä, jotka ei monen vuoden jälkeenkään kiusaamisesta pysty olemaan sosiaalisissa tilanteissa. Ei pysty luottamaan ihmisiin, ei pysty luottamaan itseensä. Masennusta, itsetuhoisuutta, paniikkihäiriöitä. Mä en usko että ykskään koulukiusaaja tajuaa sitä että oikeesti, sillä kun sä vähän seiskaluokalla huutelet toiselle mukamas niin hauskasti, sä saatat satuttaa sitä toista niin paljon ettei välttämättä oo koskaan kykenevä elämään täysin normaalia elämää itsensä kanssa. Etkä sä koskaan oikeesti toiselle huudellessas voi tietää mitä kaikkea sen elämässä on meneillään jo valmiiks, miten vaikeeta sillä voi olla muutenkin. 

Kiusaamiseen puututaan mun mielestä kouluissa nykyään vielä vähemmän, kuin vaikka sillon ku olin ite ala-asteella. Musta tuntuu ettei se nykyään enää kiinnosta niitä, ketkä asialle vois jotain tehdä. Kaikki on jo antanu periks. Mun mielestä se suurin vastuu on aina vanhemmilla, pitäis pystyä kasvattaan omat lapset niin että niillä on ees jotain kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan. Ja siis oikeesti, ihan pienet lapset osaa nykyään olla toisilleen kamalia.Jos sä kysyt eskari-ikäiseltä lapselta, että mitä sulle kuuluu ja miten eskarissa menee, niin vastaus ei todellakaan sais kuulua että ''ei kuulu kauheen hyvää kun kukaan ei leiki mun kanssa ja muut siellä sanoo mua tyhmäksi.'' Mä en ymmärrä, mikä voi mennä niin pahasti pieleen kasvatuksessa että siinä vaiheessa kun lapsi oikeesti ei vielä tiedä asioista, eikä oo edes kovin montaa vuotta osannut puhua, mennään tuhoamaan toista. Tottakai kaikkien koti-olosuhteet on erilaiset, ymmärrän liiankin hyvin. Mut oikeesti, jumalauta ei.

Mua on itteäni koulukiusattu aina kasiluokan loppuun asti. Oon myös yks niitä ihmisiä, jotka vielä tänäpäivänäkin, monta vuotta sen jälkeen, kieltää sen tapahtuneen jos siitä kysytään. En mä tästä ääneen pysty puhumaan, en kenellekkään. Viime viikolla vastasin ask.fm sivulla yhteen kysymykseen, jossa päädyin sitten kertomaan että mua on kiusattu. Yks mun parhaista kavereista istu siinä vieressä ja kysy tosiaan mitään tietämättä, että onko mua muka joskus kiusattu. Oon tuntenut tän ihmisen jo vuosia ja me nähdään päivittäin. En sanonut muistaakseni mitään, en halua puhua asiasta. En puhu siitä ääneen, koska mua hävettää. Mua hävettää se, että annoin sen tapahtua. Se, että oon edelleen sitä mieltä että jollain tasolla se on ollut mun itseni vika. Vaikka mä tiedä, että se vika ei ikinä oo siinä kiusatussa. Silti mun itsetunto on edelleen niin pohjalla, että etsin niitä vikoja itsestäni. Mun on todella vaikeeta luottaa ihmisiin. Mun on edelleen todella vaikeeta kävellä mun kotipaikkakunnalla vaikka kotoa kauppaan, mun on pakko varmistaa monta kertaa näkyykö vanhoja tuttuja. Jos näkyy, meen toiseen paikkaan. Vaikka oon koittanut päästä siitä yli ja näyttää sen, että uskallan olla oma itteni, en pysty siihen. Toivon todellakin, että tää joskus vielä helpottaa, että mä joskus vielä voisin olla normaalisti isossa porukassa. Että mä voisin joskus ollessani yksin uudessa paikassa, uskaltaisin olla sellainen ku oikeesti olen.

En tiedä miks ees kirjotin tän, oli ehkä pakko purkaa. Tää varmaan kuulostaa tosi samalta kun kaikki tähän aiheeseen liittyvät kirjotukset aina. En usko herätteleväni tällä ketään, ei mun kirjotustaidot riitä sellaseen. Mut toivon et jokainen, jota kiusataan tai on joskus kiusattu, oikeesti ois niin rohkee että kertoo siitä jollekkin. Ihan kenelle vaan. Sen kanssa ei saa jäädä yksin, ei koskaan. Jokanen ansaitsee elää niin ku itse haluaa, ei muitten ehdoilla. Ei niin, että joku toinen pilaa sen ennen kun se ehtii edes alkaa. Tunnen niin monta niin vahvaa ihmistä, jotka kaikesta tästä paskasta huolimatta jaksaa edelleen yrittää vaikkei aina oo helppoa, enkä voi sanoo muuta kuin että ootte ihan mahtavia ja niin rohkeita ♥